Turhamaisuus valloillaan

Dreamhair tilaukseni viimeinenkin osa saapui tänään ja pienen värjäysurakan jälkeen minulla on nyt taas pitkät hiukset, jos vain jaksan nähdä vaivaa ne päähäni asettaakseni. Kyseessä on siis clip on -pidennykset, jotka ovat olleet minulle tuttu pelastus vuosien varrella. Kauniit pitkät hiukset eivät välttämättä vaadi usean vuoden kärsivällistä kasvattamista. Johan näitä lyhykäisiä hiuksia jaksoinkin muutaman viikon katsella...

Itsensä muokkaaminen on oikeastaan pelottavan helppoa ja tuntuu, että kaikki on mahdollista. Hiukset ja ripset saa pidemmiksi, ja muita karvojansa voi halutessaan trimmata loputtomuuksiin. Meikatakaan ei välttämättä enää pahemmin tarvitse, rajaukset voi vaikka pigmentoida pysyvästi iholle. Jos taas haluaa meikata, voi sillä saada itsestään täysin eri ihmisen. Liian pienet kehonosat saa suurennettua, kun taas liian isoja voi pienentää. Kalpeaa ihoakaan ei tarvitse katsella edes talvella, solariumin ja itseruskettavien ansiosta voi näyttää päivettyneeltä vaikka ympäri vuoden.
Itsestään voi tehdä sen kauneimman mahdollisimman minän, superversion.

En halua kuulostaa tekopyhältä, sillä sorrun itse niin moneen turhamaisuuteen koko ajan. On tiettyjä asioita, joita haluan ylläpitää, vaikka ne joskus tuntuvatkin vievän paljon aikaa, vaivaa ja tietysti rahaakin. Silti en koskaan haluaisi, että katseeni omalle peilikuvalleni hämärtyisi niin pahasti, etten enää ymmärtäisi missä ihan oikeasti kulkee raja. Harmittavan usein törmää ihmisiin, jotka ovat sen rajan ylittäneet jo useampaan kertaan ja ulkonäkö on lähempänä överiä kuin "superminää".

Muistan lapsena ajatelleeni, etten koskaan halua ruveta meikkaamaan, koska sitten minua ei tunnistaisi enää kukaan omana itsenäni. Aika kauas on tultu siitä, monien vaiheiden kautta. Teini-iässä ajatusmaailmani oli aikalailla päinvastainen ja ajatus meikittä kulkemisesta oli lähes mahdoton. Siinä vaiheessa meikki toimi minulle (niin kuin varmasti monelle muullekin teini-ikäiselle) eräänlaisena maskina ja suojakuorena, jonka alta paljastuvaa todellista minää oli pelottava paljastaa ulkomaailmalle. Onneksi enää ei tarvitse ajatella niin. Jollain tasolla kultainen keskitie on löytynyt, kaikkine turhamaisuuden sivukujineen.

Loppujen lopuksi on muistettava, että tärkeintä on, että tuntee olonsa hyväksi ja itsevarmaksi. Jos se tarkoittaa muutamaa parannusta ulkonäössä, niin miksei. Kunhan pitää huolen siitä, että superminän luominen ei tapahdu pelkästään ulkoisesti, vaan myös kuoren alla olevan paketin täytyy olla tasapainossa.

Tässä kirjoituksessa poikettiin nyt hääaiheesta aika tuntuvasti, mutta kiva jos jaksoit lukea :) Hyvää viikonloppua kaunottaret ja komistukset, katsokaahan peilikuvianne hymyillen!