Blogineitsyt

Olen jo pidemmän aikaa pyöritellyt päässäni ideaa blogista. Oma elämä peruspiirteissään tuntuu kuitenkin niin tasapaksulta, eikä työelämästäkään oikein voi kirjoittaa, joten homma on aina tyssännyt aiheen puuttumiseen. Enpä jaksa uskoa, että ketään varsinaisesti kiinnostaisi lukea siitä, kuinka kävin Citymarketin Mammuttimarkkinoilla ja että siellä oli vessa- ja talouspaperit aika hyvässä tarjouksessa tai että ulkona on satanut tänään vettä.

Nyt ajattelen, että minulla vihdoin on aihe blogin kirjoittamiseen. Suureen päivään on nyt tarkalleen 335 päivää aikaa, tarkistin asian puhelimeni countdown-laskurista. Se on alle vuosi. ALLE VUOSI. Ja sitten olen naimisissa, rouvashenkilö, en enää Mäkinen. Ajatus tuntuu hassulta, ihanalta, jännittävältä ja epätodelliselta. Mielessä pyörii ihan epäolennaisia asioita. Täytyy tilata uusi Plussa- ja pankkikortti. Facebookissa vaihtuu nimi. Elämästä tulee aika ihanaa. Niinpä, loppuelämästä.

Olemme Tuomaksen kanssa tunteneet iät ja ajat, siltä se ainakin tuntuu. Ensimmäisen kohtaamisen aikoihin olimme molemmat juuri täyttämässä 14 vuotta, ihan kakaroita molemmat. Itse olin olevinani niin kauheasti elämää nähnyt pikkuaikuinen, "pukeudun mustaan, kunnes löydän jotain tummempaa"-tyyppinen tapaus. Tuomas oli se sellainen camohousuinen pitkätukka, jonka suurinpiirtein rautakaupasta ostettujen vyölenkeistä roikkuvien ketjujen kilinän kuuli vähintäänkin korttelin päähän. Monen muun mielestä oltiin varmaan aika urpon näköisiä, mutta toinen toisistamme löysimme jotain, mihin ihastua.

Tukka silmillä ja kymmenkunta pentagrammia paidassa.

Tukan kasvattamista ja ketjujen kilinää.

Ensimmäinen päätös varsinaisesta seurustelusta pöllähti ilmoille 23. elokuuta vuonna 2006. Oltiin kumpainenkin toistemme ensimmäiset "vakavasti otettavat" seurustelukumppanit. Ja tuohon aikaanhan kaikki oli ihan todella vakavaa. Aina.
Jos joku olisi tullut minulle tuona päivänä sanomaan, että tasan kahdeksan vuoden päästä tästä päivästä olet menossa Tuomaksen kanssa naimisiin, niin enpä tiedä olisinko ihan varsinaisesti uskonut.

Yhdessä ollaan nyt oltu yhteensä reippaat neljä vuotta. Ensin kolme ja puoli vuotta toisiimme liimaantuneina lapsenmielisinä teineinä ja nyt hiukan yli vuoden kypsyneemmän ajatusmaailman omaavina aikuisina. Pienten matemaattisten toimenpiteiden suorittamisen jälkeen voi siis ynnätä meidän viettäneen aikaa myös erillämme. Siihen tulokseen olemme kuitenkin tulleet, että ilman tuota erossa vietettyä aikaa ei varmasti oltaisi nyt menossa naimisiin.

Kosinta tuli minulle täytenä yllätyksenä. Oli vapunaatto ja Tuomas polvistui Vartionvuorella iltahämärässä, kysyi haluanko mennä hänen kanssaan naimisiin. Vastattuani ensin myöntävästi, juoksin hullua rundia ympäri nurmikkoaluetta ja kerroin kaikille tutuille ja puolitutuille (todennäköisesti myös muutamalle tuntemattomallekin) ilonaiheestani. Sinä iltana vaihdeltiin paljon halauksia.

Kihlajaisjuhlat

Olen tällä hetkellä aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Voin katsoa kaikkia menneitä vuosia taaksepäin ja odottaa innolla kaikkia tulevia vuosia, varsinkin tätä seuraavaa (alle!) vuotta, jonka aikana aion kirjoittaa tätä blogia tärkeimmän päiväni suunnittelusta ja loppujen lopuksi toteutuksesta.

Ugh, olen puhunut. En ole enää blogineitsyt.